Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Blogi on elänyt hiljaiseloa kun mitään sanottavaa ei ole ollut. Toki jonkun julkaisun olisi voinut tehdä siitä, että lunta tuli ja tein pipareita, mutta kaiken koulu- ja joulutohinan keskellä iltaisin on mielummin kääriytynyt huopaan ja tutkiskellut hiljaa elämää oman päänsä sisällä. Tai vaihtoehtoisesti omaa mielenterveyttä on hoidettu iltaisin katsomalla Frendejä digiboksilta.

Pitkästä aikaa kuitenkin luin jotain sellaista, josta on tarve kirjoittaa. Ihan jokainen kirja ja sarjakuva ei arvostelumuodossa tänne pääse, kun aina ei vaan jaksa, mutta nyt..!

Tutustuttuani muutama vuosi sitten José Saramagon teokseen Kertomus sokeudesta (Ensaio sobre a cegueira, 1995), sekä Cormac McCarthyn Tiehen (The Road, 2006) janosin lisää dystopioita. Pian minulle suositeltiinkin Margaret Atwoodin teosta Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003), mutta koska minulla on hassu tapa hieman pantata lupaavalta kuulostavia kirjoja ja hyvien kirjailijoiden teoksia, myös tämän teoksen oikeaa hetkeä piti odotella muutama vuosi. Sen aika oli nyt. Kirja löytyi vielä itseasiassa toissa kesänä Lahden kaupunginkirjaston poistomyynnistä ja koska olin kirjaa kuullut kehuttavan olin ikionnellinen löydöstäni, jes!

Oryx ja Crake kertoo maailmasta, jossa eletään huippuunsa kehitetyn geenimanipulaation jälkimeiningeissä. Lukija tutustuu aluksi Lumimieheen, kirjan päähenkilöön, joka on tiettävästi viimeinen ihminen maailmassa. Päivittäisenä haasteena on pula ruuasta, paahtava aurinko ja luontoon päässeet, sinne kuulumattomat yksilöt. Nurkan takana voi olla aggressiivinen gemakko (sika, joka geenimanipulaation avulla tuotettiin kasvattamaan elimiä elinsiirtoa varten, tietenkin siis ihmisen hyväksi) tai koirasusi- vartioimaan luotu yksilö, jonka ei koskaan pitänyt päästä luontoon.

Maailmasta löytyy onneksi myös harmittomia yksilöitä, ihmismäisiä olentoja, crakelaisia. Nämä hieman tyhjäpäiset ja lapsekkaat hahmot ovat lukijalle melkoinen kysymysmerkki kirjan loppumetreille asti, samoin kuin jossain määrin Oryx ja Crake ja heidän suhteensa crakelaisiin.

Kirjaahan ei saisi arvostella kannen perusteella, mutta tässä painoksessa oli silti mielestäni uskomattoman ruma kansi...

Kirjassa eletään rinnakkain Lumimiehen ja Jimmyn maailmassa. Lumimies on tässä ja nyt, hän elää kaaoksessa jossain määrin yhdessä crakelaisten kanssa. Mutta kauan sitten Lumimies ei ollut Lumimies vaan Jimmy. Lumimiehen muistelmien kautta tutustutaan Jimmyn lapsuuteen ja nuoruuteen, siihen kuinka hän tapasi Craken ja mikä tämä tuho oli, joka lopulta hävitti kaikki muut ihmiset maailmasta. Tietoa syötetään lukijalle pikkuhiljaa ja Crake onnistuu pysymään melko salaperäisenä hahmona kirjan loppuun asti. Vielä salaperäisempi on Oryx, tyttö Jimmyn ja Craken yhteisestä menneisyydestä.

Melko verkkaisesta etenemisestään huolimatta Oryx ja Crake pitää lukijan hyvin otteessaan. Lopussa sitten asioita alkaa selviämään niin vauhdikkaasti, että lukiessa meinaa hengästyä. Tarinassa lukijalle esitellään vähitellen geenimanipulaation ihmeitä, sen pelottavia ja uskomattomia saavutuksia. Kun ihminen on keksinyt keinot leikkiä jumalaa, sen mahdollisuudet tuntuvat lähes rajattomilta.

Oryx ja Crake on hieno, pohdiskeleva, pelottavia ajatuksia herättävä teos.

Mainittakoon vielä, että kirja imaisi sen verran voimakkaasti tämän lukijan mukaansa, että yksi yö meni siihen, että heräilin noin tunnin välein päässäni kysymys "Mitä Crake tekee?"

Ghana

Viime keväänä koulu tarjosi mahdollisuutta hakea syksyksi viikon kestävälle radiointensiivikurssille Ghanaan. Hain hommaan tietenkin samantien mukaan ja onnekseni minut valittiin! Reissuun pääsi kaksi opiskelijaa Turusta ja kaksi Helsingistä ja paikalle saapui myös opiskelijoita Tansaniasta ja Namibiasta ja paikan päällä tehtiin tietenkin töitä paikallisten opiskelijoiden kanssa. Meidän suomalaisten onneksi kurssille osallistui myös kaksi suomalaista tyttöä, jotka olivat olleet Ghanassa jo 2kk vaihdossa. He osasivat näppärästi viedä meitä paikasta toiseen, kertoa maasta ja järkätä kivaa tekemistä. Ilman näitä ihania leidejä viikko olisi ollut rutkasti tylsempi!

Viikon aikana pienryhmissä toteutettiin annetusta aiheesta audiojutut. Kaikki aiheet käsittelivät politiikkaa Ghanassa (huh) ja kun aihe oli vaikea, kulttuuri vieras ja aikaa vähän töitä sai tehdä ihan todenteolla. En päässyt aivan täysin perille Tansanian ja Namibian opiskelijoiden kokemuksista radiotyöskentelyn suhteen, mutta kun joukon suurimman osan muodostivat ghanalaiset, jotka olivat opiskelleet asioita vain kirjoista, eikä käytännön kokemusta ollut ollenkaan, niin piti todella lyhyessä ajassa yrittää opastaa mahdollisimman paljon. Suomalaiset opiskelijat keskittyivät hyvin pitkälti siis tekniikan opetukseen ja yritettiin jättää ajatuksen siementä siitä miten ne radiojutut tehdään.

Matka guest housilta koulun kampukselle taitettiin kävellen. Opiskelu tapahtui guest housilla, mutta käytiin tutustumassa myös ghanalaisten kollegoidemme opinahjoon.

Äänitysharjoitusten lomassa ehdittiin toki ottaa myös kuvia

Koulupäivä

Lyhyestä ajasta huolimatta valmista saatiin aikaiseksi ja kaikki tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän viikkoon tyytyväisiä. Kaikkia toki harmitti se, että aikaa näiden juttujen toteuttamiseen ja ylipäätään Accraan tutustumiseen oli todella vähän. Saavuimme Ghanaan sunnuntaina 4.11 vasta illasta ja seuraava viikko maanantaista perjantaihin meni tietenkin koulussa. Kouluviikon jälkeen olikin vain viikonloppu jäljellä ja sunnuntaina 11.11 astuimme jälleen lentokoneeseen ja suunnistimme yölennolla takaisin kohti Eurooppaa. 

Koulupäivien päätyttyä kello oli jotain neljän ja viiden välillä ja kun pimeä laskeutui jo kuudelta niin valoista aikaa päivästä ei juurikaan jäänyt jäljelle. Tästäkin syystä Accran tutustuminen jäi vähän vähemmälle.

Kaupungilla kävellessä kannatti pitää silmät auki, vastassa oli välillä todella isojakin koloja...

Kaupankäyntiä

Paikallinen bussi, trotro, mainio tapa liikkua paikasta toiseen, joskin haastava silloin jos kaupunki on vieras. Tällä siis kuljettiin vaan, jos mukana oli joku joka tiesi, että millä pääsee ja mihin, paremman tiedon puutteessa turvauduttiin taksiin.

Kouluviikon päätteeksi pääsimme lauantaina luokkaretkelle, kun Ghana Institute of Journalism tarjosi meille matkan Cape Coast Castlelle, joka on aikoinaan toiminut yhtenä niistä monista paikoista, jossa afrikkalaiset orjat on pakattu laivaan ja lähetetty maailmalle. Vaikkei menneelle historialle mitään voi, enkä voi millään ajatella niin, että tuona aikana toteutettu orjakauppa olisi oikeutettua tuli Cape Coast Castlella kuitenkin melko syyllinen olo menneiden vuosien orjakauppameiningeistä...

Näkymiä auton ikkunasta matkalla Accrasta Cape Coastille

Autojen joukossa kulki monenlaista myyjää. Matkaevääksi pystyi ostamaan pientä purtavaa tai juotavaa.

Muistutuksena... Ghanalainen liikenne ei varsinaisesti tuntunut maailman turvallisemmalta.

Näkymää linnasta, Cape Coast

Pyykit kuivumassa

Amanda Cape Coastilla

Viimeinen ovi ennen orjalaivaan astumista

Cape Coast Castle

Cape Coastin jälkeen ajettiin rantaviivaa pitkin Elminaan, jossa vielä vietettiin vapaa-aikaa intensiivikurssilaisten kesken ja tarjolla oli lounasta. Söin reissun viimeisen tilapian (kalaa) ja päätin vielä ennen lähtöä kokeilla bankua, jota olin syönyt matkan aikana kerran aikaisemmin alkuviikosta. Banku on ghanalaista perinneruokaa jota närpitään sormin, mukaan vähän kalaa/lihaa/kanaa, mitä sen kanssa syökään ja tietenkin tuota tulista soossia, jota en kyllä juurikaan suuhuni pistänyt. Melko tujua tavaraa.

Noita tilapioita söin oikeastaan koko viikon.

Aloin kyllä ihan mieltymään tuohon sormin syömiseen.Tuli syötyä rauhallisemmin ja pieniä paloja. Kalan tutkiminen kävi myös rutkasti helpommin ilman haarukkaa.

Elminan jälkeen oli aika lähteä takaisin kohti Accraa. Ihanat suomalaiset vaihtaritytöt olivat kuitenkin järkänneet meidän suomiporukalle yön ja majoituksen matkan varrelta Kokrobitelta, Big Millys backyardilta. En ole mikään rantalomailijatyyppi, mutta pitkän viikon jälkeen tuo oli juuri sitä, mitä meidän porukka tarvitsi! Tuolloin lauantai-iltana kun saavuimme paikalle tarjolla oli reggaebileet ja viimeisestä illasta Ghanassa nautittiin todella! Tuolla Big Millys backyardilla on siis tarjolla erilaisia mökkejä, joita voi vuokrata majapaikaksi. Hinta ei ollut porukalla jaettuna hirmuinen ja jos Ghanaan suuntaan en voi olla suosittelematta tuota paikkaa! Kyseessä on kuitenkin todella suosittu mesta, joten jos viikonloppuyöpyminen paikan päällä kiinnostaa kannattaa oma mökkinsä varata hyvissä ajoin. Me taidettiin keskiviikkona varailla tuo ja lauantaina mentiin siis sinne yöksi.

Savanna suite!

Sviittimme toinen puoli, tästä makkarista oli käynti vessaan...

...ja vessan ovena toimi verho! Varsin hauska yllätys kun porukkamme suomimahat kuplivat matkan aikana enemmän ja vähemmän...

Uudessa rantamekossa oli hyvä nauttia viimeisestä päivästä

Olisin helposti viettäny viikon näissä maisemissa!

Tarjolla meri, myyntikojuja, pedikyyri, manikyyri, ihana aamiainen, lepoa ja hyvää mieltä! Ghanahan on malaria-aluetta ja ainakin meikäläisen kohdalla lääkitys oli todella tarpeen, sillä sain hyttyspistoja aika paljon ja osa oli todella pahan ja tulehtuneen näköisiä. Meressä uiminen auttoi noihin erittäin tehokkaasti!

Viikkohan noin erilaisessa maassa ei riitä mihinkään, enkä todellakaan ole minkään sortin Ghana-asiantuntija tämän viikon jälkeen. Jos nyt jotain voin kuitenkin omasta puolestani sanoa, niin mainittakoon seuraavat asiat:

- valkoisiin kiinnitetään todella paljon huomiota, ainakin naisiin, tähän on hyvä vähän varautua

- mikäli ostoksia haluaa suorittaa erilaisilla torikojuilla hinnasta tulee neuvotella. Tietenkin ilman apua on vaikeaa arvioida miten paljon mistäkin kuuluu maksaa, mutta mainittakoon, että maksoin yhdestä mekostani 20 cediä (n. 8 euroa) ja lähtöhinta mekolla oli 64 cediä (26 euroa). 15 cediä ostoksestani olisi ollut kohtuullinen, muttei tuo 20 ollut todellakaan liikaa. Mut eihän näitä voi tietää. Vaihtaritytöt ties aina kertoa mihin hintaan kannattaa korkeintaan suostua. Nyrkkisääntö on kuitenkin, että tingi.

- mukaan ehdottomasti hyttysmyrkky, käsidesi ja taskulamppu. Myös nenäliinoja on hyvä kantaa mukana.

- kasvisruokavaliolla varmasti pärjää, mutta menu laajenee rutkasti, jos hyväksyt lautasellesi vaikkapa kalaa. Itsehän vedin noita tilapioita koko viikon.

- mahalääkettä kannattaa varata mukaan- eli siis ripulilääkettä ja maitohappobakteereja. Jos maha vetää veteläksi niin on kiva, että on pillerit valmiiksi jemmassa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että pöpömahalla on vissi ero erilaiseen ruokaan tottumattomaan mahaan nähden. Yhden päivän reissusta olin selvästi pöpömahassa, mutta muuten kroppa toimi vähän miten sattui. Kysymyshän ei siis ole automaattisesti siitä, että ruoka olisi huonoa, vaan eri ravintoaineita tuli aivan eri suhteessa kuin normaalisti, eikä viikko ole tarpeeksi pitkä aika sopeutua mihinkään.

- "It's nice to be nice" Ghanalaiset on hyvin juttelevaista porukkaa ja lähestyvät helposti. On kohteliasta small talkata hetki, vaikka tosin valkoisen tytön oli välillä vähän hankala viestiä, että milloin vastapelurin on aika päästää irti...

- Mutta ennen kaikkea: Afrikka ei ole yksi maa ja se, että on nähnyt pikku tipan Ghanaa ei kerro lopusta maasta mitään. Intensiivikurssimme tansanialaiset ja namibialaiset antoivat hyvin Afrikkaa tuntemattomalle hieman perspektiiviä: molemmat kansalaisuudet kokivat ghanalaiset hyvin äänekkäinä ja namibialaiset hämmästelivät räiskyvää torikulttuuria ja autojen välissä heiluvia myyjiä. Myös siis afrikkalaisille riitti ihmeteltävää Afrikassa, eihän täällä Euroopassakaan Ruotsi ja Unkari ole ihan sama asia...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin... Ghana! I hope that we will meet again!

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kanadasta kotoisin oleva Guy Delisle on ehdottomasti yksi suosikkini sarjakuvataiteilijoista. Tutustuin Delisleen aivan vahingossa, kun kesällä 2011 lainasin Lahden kirjastosta hänen teoksensa Pjongjangin, jonka meinasin jo palauttaa lukematta, kun en millään meinannut saada kyseisen sarjakuvan lukemisesta otetta. Valikoin sarjakuvia todella paljon piirtäjän tyylin perusteella ja sillä hetkellä Delislen kuvakerronta ja Pjongjangin kolkko kansikuva tuntuivat todella luotaan työntäviltä. Onneksi kuitenkin Pjongjang tuli luettua, sillä se on yksi suosikki sarjakuviani (ei vaan Delislen teoksista, vaan sarjakuvista ylipäätään) ja samalla ihastuin Delislen tuotantoon aivan täysin. Myös loputon kiinnostukseni Pohjois-Koreaan heräsi tuon sarjakuvan myötä!

Delisle on matkustanut paljon sekä oman työnsä, että vaimonsa työn (Delislen vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja järjestössä) vuoksi ja he ovat asuneet pitkiäkin aikoja eri maissa- yhdessä ja erikseen. Merkintöjä Jerusalemista (Chroniques de jérusalem, 2011) kertoo vuodesta, jonka tämä pariskunta kahden lapsensa kanssa Jerusalemissa vietti.

Vuosi on pitkä aika ja Israel varsin epävakaa maa. Pyhästä maasta kiistelevät niin juutalaiset, muslimit kuin kristitytkin ja erimielisyyksiä on myös poliittisella kentällä. Melko pian Guylle selviää, että he asuvat Jerusalemin itäosassa, joka Israelin hallituksen mielestä kuuluu Israeliin, mutta muu maailma hahmottanee alueen kuuluvan Palestiinalle. Pääkaupungistakaan ei voida olla yksimielisiä, Israelin mielestä Jerusalem on maan pääkaupunki, mutta kaikki järjestöt toimivat Tel Avivissa. Epäselvää? No hieman kyllä joo.

Menee hetki lukijaltakin, että pääsee kaikkien kiistojen kelkkaan ja jotain asioita jää vähän ehkä epäselväksi. Se nyt ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa.

Tässä, kuten muissakin Delislen teoksissa, ilahduttavaa on se, että kun Delisle tarkastelee asioita täysin kiihkottomasti ilman poliittisia tai uskonnollisia tavoitteita lopputulos on silmiä avaava ja raikas. Delisle ei yritä asettua tilanteiden yläpuolelle, olla jotenkin älykkäämpi tai parempi. Hän tarkastelee maailmaa sellaisena kuin se on, sijoittaa itsensä siihen soppaan, kyselee ihmisiltä välillä ehkä vähän hassuja ja on pyörällä päästään.

Delisle ei ole vihainen, eikä myöskään yritä opettaa kenellekkään mitään ja vaikka Merkintöjä Jerusalemista saattaa välillä tuntua todella uskonnolliselta ja poliittiselta, mutta toisaalta jos jokin asia ei aukea, niin se ei haittaa tarinassa kyydissä pysymistä. Seuraavilta sivuilta varmasti löytyy jokin uusi kiistakapula, josta lukija voi yrittää ottaa kiinni. 

Teos sisältää paljon myös arjen havaintoja ja pieniä yksityiskohtia ja toimii hyvänä infopakettina sellaiselle, joka tuonne pyhään kaupunkiin tahtoo joskus suunnata.

Delislet ovat pariskuntana mielestäni myös oiva esimerkki siitä, että lasten ei tarvitse "rajoittaa" elämää. Kahden pienenkin lapsen kanssa voi asua Jerusalemissa- joku muu olisi ehkä jättänyt pestin ottamatta. Toki Israel vaikutti maana melko haastavalta monessakin asiassa, mutta sielläkin lapset sai päiväkerhoihin ja molemmat olivat vuoden jälkeen hengissä.

Ja mitä työtä Delisle tekee! Dokumenttien ja sarjakuvien ystävänä ei voi olla ihailematta näiden teosten hienoutta, sillä sen lisäksi, että Delisle tekee loistavaa sarjakuvaa ja taitaa sarjakuvakerronnan teoksilla on myös dokumentaarista arvoa ja ne onnistuvat opettamaan asioita ilman, että se on alleviivattua tai tavoitteellista. Jälleen jään odottamaan Delislen seuraavaa teosta. Kunpa lisää luettavaa saataisiin pian!

 Kansikuva

Merkintöjä Jerusalemista sisältää paljon erilaisia arjen kohtaamisia paikallisten kanssa

En tee mitään

Syksy on mennyt niin nopeasti ohi ja marraskuu on jo ovella. Aika menee, enkä saa mitään tehtyä. Kirjat on lukematta, taulu maalaamatta, eikä virkkaaminenkaan lähtenyt niin lennokkaasti käyntiin, kuin mitä sen piti. Aikaa, aikaa, aikaa, sitä ei vaan ole. Blogi seisoo, mutta sitä kurkitaan melkein päivittäin, usein useaankin kertaan. Kuka kurkkii, mistä tämä löytyy?

Nyt ehdin muutaman päivän kuitenkin hengähtää. Taulu on 100 kilometrin päässä, mutta kirjat kulkevat mukana, ehkä saan luettua jotain sellaista, josta tuntuu hyvältä kirjoittaa.

Kuvat lienevät syyskuun alusta, ehkä puolivälistä

Sain myöhästyneen synttärilahjan Isoveljeltä, levyllinen kansanmuusiikkia Kokkolasta! Paljon en-tee-mitään-asioita on tapahtunut tämän tahtiin

Muumi muistuttaa menneestä kesästä

Väärillä kamera-asetuksilla voi saada öljyvärimäisiä kuvia?

Öljyvärimaisten digikuvien sijaan pitäisi keskittyä omaan työhön ja raivata aikaa akryyleille

Mutta olen luvannut, että kyllä tästä valmis tulee...

Näiden kuvien ottamiseen jälkeen syksy on ehtinyt jo niin pitkälle, että talvimuumimukit pääsevät jälleen käyttöön ja talven ensimmäinen glögi on nautittu. Kesämukeista voi juoda ympäri vuoden, mutta talvimukeista vasta kun ilmassa on talven tuntua.

Ja kohta on Joulu...

Ehkä marraskuussa on enemmän aikaa ja voimia lukea, ajatella ja kirjoittaa. Kuukausi lähtee käyntiin Afrikassa, toivottavasti sieltä saadaan blogiin muutakin kuin kuvia matkapäiväkirjasta.

Kaisa & Christoffer Leka: Tour d'Europe

Olen vähitellen tutustunut sarjakuvataiteilija Kaisa Lekan tuotantoon. Vaikka sarjakuvaromaanit ovat jo useamman vuoden kuuluneet lukupalettiini, niin Lekat saivat hetken odottaa vuoroaan. Viimeisen puolen vuoden aikana olenkin ottanut vahinkoa takaisin ja nyt tuli luettua kolmas Leka, Kaisan ja hänen puolisonsa Christofferin yhteistuotos Tour d'Europe.

Kaisa ja Christoffer (jota tosin kutsutaan Lekaksi, jatkossa siis myös tässä tekstissä Leka) harrastavat pitkän matkan pyöräilyä. Ensimmäisen reissun pariskunta teki Suomen halki Jäämerelle vuonna 2007. Pyörämatkoista on pidetty blogia, ja sen lisäksi, että reissuista lukeminen on itsessään mielenkiintoista, niin toki tuolta löytyy hyviä vinkkejä mikäli pitkän matkan pyöräily kiinnostaa. Porvoo-Jäämeri reissun lisäksi Lekat ovat pyöräilleet mm. Islannin ympäri ja Porvoosta Odessaan (Ukraina). Tour d'Europe kertoo Lekojen vuoden 2008 pyörämatkasta Porvoosta Nizzaan.
Mainittakoon, että kummallakaan näistä pyöräilyhulluista ei ole huippu-urheilijan kroppaa ja itseasiassa Kaisan molemmat jalat on vuonna 2002 amputoitu polvien alapuolelta. Mimmi vetelee siis (todella hienoilla) proteeseilla eteenpäin!

Kirjan mukana tulee matkakartta!

Lekojen matka alkaa heidän kodistaan Porvoosta. Vielä hetki ennen lähtöä he ihmettelevät mihin ovat taas oikein ryhtymässä ja "suunnittelevat" jäävänsä sittenkin vain kotiin piiloon kahdeksi kuukaudeksi ja photoshoppaavansa matkakuvat reissusta todisteeksi. Eikä kukaan saisi koskaan tietää...

Satuloiden päälle kuitenkin noustaan ja ensimmäisenä pyöräilyetappina on matka Porvoosta Helsinkiin, josta otetaan laivakyyti Ruotsiin.

Päivän kilometrisaldo vaihtelee satasen molemmin puolin, eikä lepopäiviä juuri pidetä. Hullua hommaa! Matkaan mahtuu tietenkin myös eksymisiä, todella paljon hampaiden kiristelyä, väärää säätä (liian kuuma, liian märkä..), mutta myös mahtavia kohtaamisia! Pyörillä liikkuva pariskunta herättää toki jonkin verran matkan varrella huomiota ja Tour d'Europe on täynnä ilahduttavia kohtaamisia ja mainioita hahmoja. Tekee mieli itsekin kokea tuo kaikki!

Mutta helppo hommahan tuollainen pitkän matkan pyöräily ei missään nimessä ole. Matkaa seurataan hippusen enemmän Kaisan ajatusmaailman ja näkökulmien kautta ja kyllä siellä mielessä parit ärräpäät pyörähtää: onko tämä muka joku tapa viettää lomaa!

Pidän Kaisan yksinkertaisesta viivajäljestä todella paljon. Perspektiivit ja mittasuhteet toki heittävät, mutta kuvista saa kuitenkin hyvin oikean fiiliksen. Laajoissa kuvissa on paljon yksityiskohtia, mutta ne pysyvät kuitenkin mukavan selkeinä.

Lähikuvat voivat olla hyvinkin pelkistettyjä.

Parasta kuitenkin sekä Lekojen matkablogeissa, että Tour d'Europessa on se, että nämä tarinat osoittavat ilahduttavasti vaihtoehtoisen tavan matkustaa! En siis missään nimessä olisi valmis heti fillaroimaan Nizzaan asti ja toki näihin reissuihin on valmistauduttu huolella, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole kaksi ultimaattisen atleettista superihmistä. 

Lekojen tahti on aika kova, mutta kun reissulle varaa tarpeeksi aikaa on tilaa myös kuunnella omaa kroppaansa ja jos on päivä ettei vaan jaksa enää pidemmälle, niin ei tarvitse jaksaa.

Kaisa kuvaa itsensä ja sarjakuviensa muut hahmot hiirinä, puoliso Leka on kuitenkin ankka. Kuulin joskus Kaisan haastattelun, jossa häneltä kysyttiin tästä ja hän vastasi, että Leka on ankka, koska Leka on erityinen, eikä kuka tahansa hiiri. :) Kuvassa näkyy myös Lekan vetämä matkakärry, Bob!

Vaikka Kaisan kaikki sarjakuvat julkaistaan aina englanniksi, niin mukaan mahtuu tietenkin juuri sen verran suomea, kuin mitä tarvitsee:

Tour d'Europe (ja Kaisan sarjakuvat muutenkin) on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Omasta elämästä sarjakuvansa ammentava Kaisa tekee mainioita havaintoja, sympaattisia kuvia ja hyviä tarinakokonaisuuksia. Kyl mie ihan tykkään!

Kiipeilyn jälkeen lämmin pastasalaatti

Kahden superlaiskan viikonlopun jälkeen oli vuorossa aktiivisunnuntai. O-P on jo pari vuotta kiipeillyt pitkin seiniä, eli hän harrastaa boulderointia. Boulderointi on seinäkiipeilyä ilman köysiä ja sisähallien lisäksi hommaa voi (vai pitää?) harrastaa ulkosalla luonnon tarjoamilla haasteilla. En ole koskaan ollut millään mittapuulla urheilullinen tyttö ja ainoa liikuntamuoto, josta jollain tapaa pidän on uinti. Sopii tällaiselle manaatille oikein hyvin. O-P:n (ja Pikkusiskon) innostuttua kiipeilystä on boulderointi kyllä pidemmän aikaa jo hieman kiinnostanut, mutta koska tuo lysti maksaa sen verran (Pasilan Cave -hallissa 10e + 3e kenkävuokra) en ole uskaltanut mennä hommaa kokeilemaan. Ajatus siitä, että maksaa kympin kiipeilystä ja vielä kolme euroa kenkävuokraa ei näiden miun olemattomien lihasten kanssa kuulostanu järin houkuttelevalta diililtä. Sielujeni silmin näin selvästi, miten en pääse ylöspäin ollenkaan. Mutta menin, kokeilin ja pääsin! Lupasivat Caven sivuilla, että ensikertalaisetkin pääsevät varmasti ylös, päti ainakin minun kohdallani.
Nyt on kolottaa paristakin paikkaa ja tuskin maltan odottaa sitä, että millaiset kivut kiipijää odottavat levätyn yön jälkeen... Mikäli kiipeilyhomma kiinnostaa suosittelen varaamaan teippiä mukaan. Tuolta cavestakin kyllä ilmaiseksi sai jotain halpiskamaa, mutta ainakin omalla kohdalla ennen kuin lihakset pettivät oli kämmenten nahat aikamoisella koetuksella. Onneksi mukana oli heppu, kenen taskussa oli parempaa teippiä mukana.

Kiipeilyn jälkeen maistui ruoka ja päätimme valmistaa lämmintä pastasalaattia, Isoveljeltäni saatu ruokavinkki. Tähän voi tietenkii heittää mitä tahansa oman maun mukaan, meidän salaattiin tuli tänään:

Jäävuorisalaattia
Sipuli
Herkkusieniä
Paprika
Aurinkotomaatteja
Fetaa
Lidlin krutonkihässäkkää
Ruispastaa

Lisäksi: munia, oliiviöljyä, mustapippuria

Hommahan etenee järin yksinkertaisesti: salaattitarpeet pilkotaan kulhoon ja jos on jotain mitä haluaa ensin paistaa paistetaan; meillä herkkusienet ja sipuli menivät pannun kautta. Pasta ja kananmunat keitellään kypsäksi ja lopulta sekoitetaan kaikki yhteen ja heitetään joukkoon iso loraus oliiviöljyä ja maustetaan mustapippurilla. Lopputuloksena on suuren suuri annos hiukan lämmintä ja supertäyttävää salaattia!
Munia ei olla laitettu valmiin salaatin joukkoon vaan tarjolle lisäksi.

Kaikkea hyvää kun laittaa, niin hyväähän siitä tulee!

Keitellään paistellaan... Hetki odoteltiin, että nuo paistinpannulta tulevat jutut jäähtyy ennen kuin heitettiin ne salaatin sekaan. Pastaa huuhtaistiin kylmällä vedellä- mikä kannattaa myös sikäli, että sitten ei tuu sellaista toisiinsa takertunutta liisteripastaa.

Kaikki lopuksi samaan kulhoon, öljyä päälle ja pippuria joukkoon ja eikun syömään! Hyvää! :)

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (2010) on fiktiivinen teos, mutta perustuu tekijän omakohtaisiin kokemuksiin. Ylen aamun kirja -haastattelussa Frazén kertoo, että hän halusi kuvata vaikean perheasetelman, sellaisen jonka hän on itse kokenut. Isä on alkoholisoitunut ja humalassa väkivaltainen, äiti yrittää pitää perheen kulisseja pystyssä ja toivoo, etteivät lapset ymmärrä mitä kotona tapahtuu. Öisin karataan tarvittaessa mummolaan jos kotona ei voi olla. Vaikeasta aiheesta huolimatta Franzén yritti kuitenkin luoda luettavan kirjan, jossa on myös lämpöä.

""Ihan niinku lumi sattais joka vuosi aina aikasemmin", äiti kuiskaa ja hänen toppahousunsa päästävät suhahtavan äänen, kun hän kyykistyy laittamaan omia kengännauhojaan kiinni. Väsyttää. Ei olla pitkään aikaan noustu ylös tällä tavalla keskellä yötä."

Kirjan päähenkilö on pikkupoika Pete ja perheessä on äidin ja isän lisäksi myös pikkusisko Suvi. Lappiin sijoittuvia tapahtumia seurataan Peten näkökulmasta muutaman vuoden ajan, varsinaista juonta kirjassa ei siis ole, vaan Tumman veden päällä kertoo yhden perheen elämästä ja saa lukijan toivomaan, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin.

""Isä, voijjaanko me tulla taas yöksi?" äiti kysyy. "Kottiis oot aina tervetullu. Ei sinun tarvi kysellä tuommosia", pappa sanoo ja laittaa kätensä äidin hartíoiden ympäri."

Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja Peten havainnot hyvin yksityiskohtaisia. Paidan kangas tuntuu karhealta ja nenässä tuoksuu milloin mitäkin. Kuten jo mainitsin, Franzén kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa on myös lämpöä. Tumman veden päällä -kirjaan mahtuu paljon surua ja ahdistusta, mutta oikeastaan odotin jopa hieman rankempaa teosta. Kirjassa on paljon myös hyviä hetkiä. Surullisen tarinasta kuitenkin tekee se, että se muistuttaa siitä kuinka lapset aina rakastavat vanhempiaan ja ovat valmiita olemaan näiden puolella. Myöskin surullista on se, että vaikka mummolassa tiedetään kuinka asiat heidän tyttärensä kotona ovat, ei siihen näytetä aktiivisesti puuttuvan. Joskaan tilanteeseen ei varmaankaan ole helppo puuttua, mikäli aikuinen ihminen tietoisesti haluaa jäädä uppoavaan laivaan.

Tumman veden päällä on oikein kelvollinen esikoisteos, joka pitää otteesaan. Olen täällä paljon voivotellut sitä, miten lukemisesta ei oikein meinaa tulla mitään, mutta Pete vei kyllä mennessään.
Kesken lukemisen itseäni alkoi kuitenkin surettaa aivan pohjattomasti se tosiasia, että vaikka tämä ei ole ensimmäinen (eikä viimeinen) kertomus perheväkivallasta, niin eivät nämä tarinat ja ihmiskohtalot taida oikeasta elämästä loppua koskaan.