Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kanadasta kotoisin oleva Guy Delisle on ehdottomasti yksi suosikkini sarjakuvataiteilijoista. Tutustuin Delisleen aivan vahingossa, kun kesällä 2011 lainasin Lahden kirjastosta hänen teoksensa Pjongjangin, jonka meinasin jo palauttaa lukematta, kun en millään meinannut saada kyseisen sarjakuvan lukemisesta otetta. Valikoin sarjakuvia todella paljon piirtäjän tyylin perusteella ja sillä hetkellä Delislen kuvakerronta ja Pjongjangin kolkko kansikuva tuntuivat todella luotaan työntäviltä. Onneksi kuitenkin Pjongjang tuli luettua, sillä se on yksi suosikki sarjakuviani (ei vaan Delislen teoksista, vaan sarjakuvista ylipäätään) ja samalla ihastuin Delislen tuotantoon aivan täysin. Myös loputon kiinnostukseni Pohjois-Koreaan heräsi tuon sarjakuvan myötä!

Delisle on matkustanut paljon sekä oman työnsä, että vaimonsa työn (Delislen vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja järjestössä) vuoksi ja he ovat asuneet pitkiäkin aikoja eri maissa- yhdessä ja erikseen. Merkintöjä Jerusalemista (Chroniques de jérusalem, 2011) kertoo vuodesta, jonka tämä pariskunta kahden lapsensa kanssa Jerusalemissa vietti.

Vuosi on pitkä aika ja Israel varsin epävakaa maa. Pyhästä maasta kiistelevät niin juutalaiset, muslimit kuin kristitytkin ja erimielisyyksiä on myös poliittisella kentällä. Melko pian Guylle selviää, että he asuvat Jerusalemin itäosassa, joka Israelin hallituksen mielestä kuuluu Israeliin, mutta muu maailma hahmottanee alueen kuuluvan Palestiinalle. Pääkaupungistakaan ei voida olla yksimielisiä, Israelin mielestä Jerusalem on maan pääkaupunki, mutta kaikki järjestöt toimivat Tel Avivissa. Epäselvää? No hieman kyllä joo.

Menee hetki lukijaltakin, että pääsee kaikkien kiistojen kelkkaan ja jotain asioita jää vähän ehkä epäselväksi. Se nyt ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa.

Tässä, kuten muissakin Delislen teoksissa, ilahduttavaa on se, että kun Delisle tarkastelee asioita täysin kiihkottomasti ilman poliittisia tai uskonnollisia tavoitteita lopputulos on silmiä avaava ja raikas. Delisle ei yritä asettua tilanteiden yläpuolelle, olla jotenkin älykkäämpi tai parempi. Hän tarkastelee maailmaa sellaisena kuin se on, sijoittaa itsensä siihen soppaan, kyselee ihmisiltä välillä ehkä vähän hassuja ja on pyörällä päästään.

Delisle ei ole vihainen, eikä myöskään yritä opettaa kenellekkään mitään ja vaikka Merkintöjä Jerusalemista saattaa välillä tuntua todella uskonnolliselta ja poliittiselta, mutta toisaalta jos jokin asia ei aukea, niin se ei haittaa tarinassa kyydissä pysymistä. Seuraavilta sivuilta varmasti löytyy jokin uusi kiistakapula, josta lukija voi yrittää ottaa kiinni. 

Teos sisältää paljon myös arjen havaintoja ja pieniä yksityiskohtia ja toimii hyvänä infopakettina sellaiselle, joka tuonne pyhään kaupunkiin tahtoo joskus suunnata.

Delislet ovat pariskuntana mielestäni myös oiva esimerkki siitä, että lasten ei tarvitse "rajoittaa" elämää. Kahden pienenkin lapsen kanssa voi asua Jerusalemissa- joku muu olisi ehkä jättänyt pestin ottamatta. Toki Israel vaikutti maana melko haastavalta monessakin asiassa, mutta sielläkin lapset sai päiväkerhoihin ja molemmat olivat vuoden jälkeen hengissä.

Ja mitä työtä Delisle tekee! Dokumenttien ja sarjakuvien ystävänä ei voi olla ihailematta näiden teosten hienoutta, sillä sen lisäksi, että Delisle tekee loistavaa sarjakuvaa ja taitaa sarjakuvakerronnan teoksilla on myös dokumentaarista arvoa ja ne onnistuvat opettamaan asioita ilman, että se on alleviivattua tai tavoitteellista. Jälleen jään odottamaan Delislen seuraavaa teosta. Kunpa lisää luettavaa saataisiin pian!

 Kansikuva

Merkintöjä Jerusalemista sisältää paljon erilaisia arjen kohtaamisia paikallisten kanssa

Kaisa & Christoffer Leka: Tour d'Europe

Olen vähitellen tutustunut sarjakuvataiteilija Kaisa Lekan tuotantoon. Vaikka sarjakuvaromaanit ovat jo useamman vuoden kuuluneet lukupalettiini, niin Lekat saivat hetken odottaa vuoroaan. Viimeisen puolen vuoden aikana olenkin ottanut vahinkoa takaisin ja nyt tuli luettua kolmas Leka, Kaisan ja hänen puolisonsa Christofferin yhteistuotos Tour d'Europe.

Kaisa ja Christoffer (jota tosin kutsutaan Lekaksi, jatkossa siis myös tässä tekstissä Leka) harrastavat pitkän matkan pyöräilyä. Ensimmäisen reissun pariskunta teki Suomen halki Jäämerelle vuonna 2007. Pyörämatkoista on pidetty blogia, ja sen lisäksi, että reissuista lukeminen on itsessään mielenkiintoista, niin toki tuolta löytyy hyviä vinkkejä mikäli pitkän matkan pyöräily kiinnostaa. Porvoo-Jäämeri reissun lisäksi Lekat ovat pyöräilleet mm. Islannin ympäri ja Porvoosta Odessaan (Ukraina). Tour d'Europe kertoo Lekojen vuoden 2008 pyörämatkasta Porvoosta Nizzaan.
Mainittakoon, että kummallakaan näistä pyöräilyhulluista ei ole huippu-urheilijan kroppaa ja itseasiassa Kaisan molemmat jalat on vuonna 2002 amputoitu polvien alapuolelta. Mimmi vetelee siis (todella hienoilla) proteeseilla eteenpäin!

Kirjan mukana tulee matkakartta!

Lekojen matka alkaa heidän kodistaan Porvoosta. Vielä hetki ennen lähtöä he ihmettelevät mihin ovat taas oikein ryhtymässä ja "suunnittelevat" jäävänsä sittenkin vain kotiin piiloon kahdeksi kuukaudeksi ja photoshoppaavansa matkakuvat reissusta todisteeksi. Eikä kukaan saisi koskaan tietää...

Satuloiden päälle kuitenkin noustaan ja ensimmäisenä pyöräilyetappina on matka Porvoosta Helsinkiin, josta otetaan laivakyyti Ruotsiin.

Päivän kilometrisaldo vaihtelee satasen molemmin puolin, eikä lepopäiviä juuri pidetä. Hullua hommaa! Matkaan mahtuu tietenkin myös eksymisiä, todella paljon hampaiden kiristelyä, väärää säätä (liian kuuma, liian märkä..), mutta myös mahtavia kohtaamisia! Pyörillä liikkuva pariskunta herättää toki jonkin verran matkan varrella huomiota ja Tour d'Europe on täynnä ilahduttavia kohtaamisia ja mainioita hahmoja. Tekee mieli itsekin kokea tuo kaikki!

Mutta helppo hommahan tuollainen pitkän matkan pyöräily ei missään nimessä ole. Matkaa seurataan hippusen enemmän Kaisan ajatusmaailman ja näkökulmien kautta ja kyllä siellä mielessä parit ärräpäät pyörähtää: onko tämä muka joku tapa viettää lomaa!

Pidän Kaisan yksinkertaisesta viivajäljestä todella paljon. Perspektiivit ja mittasuhteet toki heittävät, mutta kuvista saa kuitenkin hyvin oikean fiiliksen. Laajoissa kuvissa on paljon yksityiskohtia, mutta ne pysyvät kuitenkin mukavan selkeinä.

Lähikuvat voivat olla hyvinkin pelkistettyjä.

Parasta kuitenkin sekä Lekojen matkablogeissa, että Tour d'Europessa on se, että nämä tarinat osoittavat ilahduttavasti vaihtoehtoisen tavan matkustaa! En siis missään nimessä olisi valmis heti fillaroimaan Nizzaan asti ja toki näihin reissuihin on valmistauduttu huolella, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole kaksi ultimaattisen atleettista superihmistä. 

Lekojen tahti on aika kova, mutta kun reissulle varaa tarpeeksi aikaa on tilaa myös kuunnella omaa kroppaansa ja jos on päivä ettei vaan jaksa enää pidemmälle, niin ei tarvitse jaksaa.

Kaisa kuvaa itsensä ja sarjakuviensa muut hahmot hiirinä, puoliso Leka on kuitenkin ankka. Kuulin joskus Kaisan haastattelun, jossa häneltä kysyttiin tästä ja hän vastasi, että Leka on ankka, koska Leka on erityinen, eikä kuka tahansa hiiri. :) Kuvassa näkyy myös Lekan vetämä matkakärry, Bob!

Vaikka Kaisan kaikki sarjakuvat julkaistaan aina englanniksi, niin mukaan mahtuu tietenkin juuri sen verran suomea, kuin mitä tarvitsee:

Tour d'Europe (ja Kaisan sarjakuvat muutenkin) on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Omasta elämästä sarjakuvansa ammentava Kaisa tekee mainioita havaintoja, sympaattisia kuvia ja hyviä tarinakokonaisuuksia. Kyl mie ihan tykkään!

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (2010) on fiktiivinen teos, mutta perustuu tekijän omakohtaisiin kokemuksiin. Ylen aamun kirja -haastattelussa Frazén kertoo, että hän halusi kuvata vaikean perheasetelman, sellaisen jonka hän on itse kokenut. Isä on alkoholisoitunut ja humalassa väkivaltainen, äiti yrittää pitää perheen kulisseja pystyssä ja toivoo, etteivät lapset ymmärrä mitä kotona tapahtuu. Öisin karataan tarvittaessa mummolaan jos kotona ei voi olla. Vaikeasta aiheesta huolimatta Franzén yritti kuitenkin luoda luettavan kirjan, jossa on myös lämpöä.

""Ihan niinku lumi sattais joka vuosi aina aikasemmin", äiti kuiskaa ja hänen toppahousunsa päästävät suhahtavan äänen, kun hän kyykistyy laittamaan omia kengännauhojaan kiinni. Väsyttää. Ei olla pitkään aikaan noustu ylös tällä tavalla keskellä yötä."

Kirjan päähenkilö on pikkupoika Pete ja perheessä on äidin ja isän lisäksi myös pikkusisko Suvi. Lappiin sijoittuvia tapahtumia seurataan Peten näkökulmasta muutaman vuoden ajan, varsinaista juonta kirjassa ei siis ole, vaan Tumman veden päällä kertoo yhden perheen elämästä ja saa lukijan toivomaan, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin.

""Isä, voijjaanko me tulla taas yöksi?" äiti kysyy. "Kottiis oot aina tervetullu. Ei sinun tarvi kysellä tuommosia", pappa sanoo ja laittaa kätensä äidin hartíoiden ympäri."

Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja Peten havainnot hyvin yksityiskohtaisia. Paidan kangas tuntuu karhealta ja nenässä tuoksuu milloin mitäkin. Kuten jo mainitsin, Franzén kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa on myös lämpöä. Tumman veden päällä -kirjaan mahtuu paljon surua ja ahdistusta, mutta oikeastaan odotin jopa hieman rankempaa teosta. Kirjassa on paljon myös hyviä hetkiä. Surullisen tarinasta kuitenkin tekee se, että se muistuttaa siitä kuinka lapset aina rakastavat vanhempiaan ja ovat valmiita olemaan näiden puolella. Myöskin surullista on se, että vaikka mummolassa tiedetään kuinka asiat heidän tyttärensä kotona ovat, ei siihen näytetä aktiivisesti puuttuvan. Joskaan tilanteeseen ei varmaankaan ole helppo puuttua, mikäli aikuinen ihminen tietoisesti haluaa jäädä uppoavaan laivaan.

Tumman veden päällä on oikein kelvollinen esikoisteos, joka pitää otteesaan. Olen täällä paljon voivotellut sitä, miten lukemisesta ei oikein meinaa tulla mitään, mutta Pete vei kyllä mennessään.
Kesken lukemisen itseäni alkoi kuitenkin surettaa aivan pohjattomasti se tosiasia, että vaikka tämä ei ole ensimmäinen (eikä viimeinen) kertomus perheväkivallasta, niin eivät nämä tarinat ja ihmiskohtalot taida oikeasta elämästä loppua koskaan.

Syyskuun kirjat

Viime keväänä valittelin sitä kun en pystynyt keskittymään Märta Tikkaseen kuin hetkeksi kerrallaan. Sama lukemislukkoilu vaivasi kesän yli ja toivon nyt vihdoin pääseväni siitä eroon. Rakastan lukemista, joten en nyt ymmärrä mikseivät kirjat ole pitkään aikaan kunnolla maistuneet. En edes muista mitä olen viime kuukausina lukenut, tai yrittänyt lukea.

Vaikeita hetkiä varten pitääkin olla taskussa pari "varmaa" kirjailijaa, jonka tekstistä tietää selviytyvänsä hetkessä kuin hetkessä. Tällaisia minulle ovat Torey Hayden (vaikka hänen teoksensa on järkyttävän huonosti kirjoitettu, mutta tarinat onnistuvat viemään mennessään ja se on varman kirjailijan tärkein tehtävä) ja Erlend Loe. Olen näköjään keväällä 2011 kirjoittanut postauksen, jossa on esitelty molemmilta kirjailijoilta yksi teos (onko silloinkin lukeminen ollut työlästä?), erityisesti suosittelen tekstissä mainittua Loen Supernaiivia.

Nytkin piti siis päästä lukukuopasta ylöspäin ja lukemiseksi valikoitui juurikin tuo Erlend Loe. Loen Supernaiivi on tosiaan mielestäni loistava teos, yksi suosikkejani. Tämän lisäksi olen lukenut Loelta Muleumin, siitäkin on kirjoitus edellisessä blogissa.
Loe ei ole tarinankertoja vaan keskittyy kielelliseen taituruuteen, havainnointiin ja asioiden pyörittelyyn. Supernaiivissa tämä toimi loistavasti, Muleum ei ollut ehkä ihan yhtä hyvä. Melko suureksi pettymykseksi kuitenkin osoittautui Loen teos Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part, 2009)

Nigellassa (sopinee, että lyhennän tässä yhteydessä kirjan nimen vain Nigellaksi?) norjalainen perhe lähtee viettämään kesälomaa Saksaan. Perheen äiti, Nina, rakastaa Saksaa, kun taas perheen isä, Telemann (etunimi on Bror, mutta kirjassa häntä kutsutaan sukunimellä) kokee, että hänet on "raahattu natsismin kehtoon". Avioliitto on kovilla kun erimielisyyksiä syntyy kaikesta, aitoa keskusteluyhteyttä ei ole ja seksielämäkään ei kukoista. Niin ja seksin puuttuessa Telemann fantasioi keittokirjailija Nigellasta.

Telemann on omistanut elämänsä teatterille ja joka päivä hän menee puoleksi tunniksi vessaan, pistää vaimonsa sähköhammasharjan surisemaan, istuu yksin ja ajattelee teatteria. Sähköhammasharjasta loppuu akku puolessa tunnissa, se pitää Telemannin ajankäsityksen yllä. Ei unohdu vessaan koko päiväksi.

"Se on hänen omaa Telemann-aikaansa. Tai teatteriaikaa. Ne menevät toisinaan päällekkäin. Ulkopuolisen voi olla vaikea erottaa, milloin Telemann-aika loppuu ja teatteriaika alkaa. Telemann ei tiedä sitä itsekään."

Vaikka kirjan tarkoituksena onkin kärjistää arjen ja avioliiton haasteita, asettaa lukija tilanteen ulkopuolelle näkemään mahdollisesti oma typeryytensä (en tiedä ajatteleeko Loe näin, siltä se kuitenkin välillä minusta lukijana tuntuu; "kattokaa nyt kun noi vääntää taas tikusta ongelman!") juonen puuttuessa kirjalta kuitenkin vaatii enemmän. Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa kulkee kyllä eteenpäin, muttei varsinaisesti herätä innostusta lukijassa.

Kuitenkin Loe suoriutui tehtävästään "varmana" kirjailijana. Tämän luki muutamassa illassa loppuun ja silloin jos miulla on pitkä kausi, ettei lukeminen oikein suju ja jokaisen kirjan kanssa tahkoo pitkään, niin miun on saatava väliin näitä nopeita suupaloja. Nopeiden tempausten jälkeen uskoo taas siihen, että saa lukemisesta ihan oikeasti kiinni.

Varmojen kirjailijoiden lisäksi hyviä apureita ovat myös sarjakuvaromaanit.

Kirjastosta on muutenkin jälleen kertynyt liikaa luettavaa, vaikka omakin kirjahylly notkuu teoksia, joita en ole vielä lukenut. Tänään kuitenkin Pasilan "vaihtokirjakärrystä" (siis kärry, johon saa jättää omia kirjoja ja josta saa ottaa luettavaa mukaan, ihan ilmaiseksi) löytyi jotain sellaista, jota en voinut jättää taakseni.

Elämän kirja, tietoteos ihmisestä (Book of life, 1973)

Nahkakannet! Ja kyllä tuo "tietoteos" sanakin kieltämättä hieman nauratti. Onko tietoteos vanha sana? En muista törmänneeni siihen ennen, tai ainakaan ihan hetkeen. 

Kirjassa käsitellään sikiön kehitystä ja lapsen synnyttämistä, seksiä ja seksuaalisuutta, ihmismieltä, kehon toimintaa... Kattava paketti siis kaikkea! Kappaleilla on varsin lennokkaita otsikoita; "Sydän särkyy, se korjataan", "Seurustelun kautta kosintaan", "Missä on ihmismielen piilopaikka?", "Kaivatko hautaa hampaillasi?"

Voi juku! Ja mikäli kirjasta ei itselleni iloa tule olemaan, niin ainahan sen voi kiikuttaa Pasilan kirjastoon takaisin, ehkä joku toinen yhtä utelias antaa sille pysyvämmän kodin.

Kirjan kuvituskin on kieltämättä hieman huvittavaa

Kuva kappaleesta "Ihmismieli - Kuudes aisti"

Kuvasa on tietäjänainen Englannista.

Vatsakipuja

Näin mies rakastaa

"Inhimillisistä tapahtumista suosituin ja monisäkeisin on rakkaus. Miehet kokevat sen eri tavoin kuin naiset. Kuka, millainen ja miksi on rakastunut mies?"

Näin nainen rakastaa

"Nainen on nykyään oman arvonsa tunteva ihminen. Hän ei ole enää pelkkä miehen leikkikalu tai orja. Mutta itsenäistymisestään huolimatta hän rakastuu yhä kuten ennenkin."

Lopuksi osaan sanoa tällä kertaa vain, että:

Syksy on täällä ja se on oikeastaan aika ihanaa!

P.S. Psssst! Hei sinä! Voit myös kommentoida tekstejä ja ilmoittautua lukijaksi!

Emma Donoghue: Huone

Jack on viisivuotias poika, jonka maailma rajoittuu yhteen huoneeseen. Huoneessa asuu Jackin kanssa Äiti, ei muita. Iltaisin kun Jack on käynyt jo nukkumaan (tai kun Jackin pitäisi jo nukkua) niin huoneeseen tulee Vanha Kehno, joka tuo sunnuntaituomisia ja narisuttaa äidin sänkyä.

Huoneessa on vaatekomero, johon Jack menee nukkumaan, Äidin sänky, josta Jack aamuisin herää, kylpyamme, vessanpönttö, keinutuoli, ruokapöytä ja pieni keittiö. Kun vietetään liikuntatuntia pöytä, keinutuoli ja matto nostetaan sängyn päälle. Näin lattialle syntyy pieni rata, jota voi juosta ees taas.

Huoneessa on myös telkkari, mutta telkkarin kuvat eivät ole todellisia. Huone on todellinen, Äiti on todellinen. Vanha Kehno tulee ehkä avaruudesta. Ovi sanoo piip, piip, piip, ennen kuin Vanha Kehno astuu ovesta sisään.

Jack ei tiedä, että hänen äitinsä on vastoin tahtoaan lukittu tähän huoneeseen, eikä Jackilla ole muuta todellisuutta kuin tämä huone. Ei ole koskaan ollutkaan.

Emma Donoghuen Huone (Room, 2010) on kirjoitettu hienosti ja mielenkiintoisesta näkökulmasta. Ihan täysin en ole vielä mielipidettäni muodostanut siitä, mitä mieltä olin tarinan etenemisestä, mutta kuitenkin teos onnistui pitämään otteessaan loppuun asti. Koko kesä on mennyt hissukseen lukiessa ja kirjat ovat vaatineet paljon aikaa, mutta tämän ahmin muutamassa päivässä.

Jack oli lukijalle kiehtova henkilö, sillä kaikki tieto mikä Jackilla oli maailmasta huoneen ulkopuolella tuli hänen äitinsä kautta. Televisio toimi huoneessa lähes Platonin luolavertauksen kaltaisena todellisuuden heijastumana, ja Jackin äiti valikoi siitä "totuuden" ja "valheen" määrän.

Kuvaus jäi ehkä hieman tyngäksi, mutten halua paljastaa mihin suuntaan tarina etenee ja lähtökohta oli mielestäni itsestään niin mielenkiintoinen, että koen tällä tiedolla lukijan pääsevän hyvin tarinassa alkuun.

Mukaansatempaava, ajatuksia herättävä, samaan aikaan raskas ja kuitenkin jotenkin lohdullinen.