Peter Franzén: Tumman veden päällä

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (2010) on fiktiivinen teos, mutta perustuu tekijän omakohtaisiin kokemuksiin. Ylen aamun kirja -haastattelussa Frazén kertoo, että hän halusi kuvata vaikean perheasetelman, sellaisen jonka hän on itse kokenut. Isä on alkoholisoitunut ja humalassa väkivaltainen, äiti yrittää pitää perheen kulisseja pystyssä ja toivoo, etteivät lapset ymmärrä mitä kotona tapahtuu. Öisin karataan tarvittaessa mummolaan jos kotona ei voi olla. Vaikeasta aiheesta huolimatta Franzén yritti kuitenkin luoda luettavan kirjan, jossa on myös lämpöä.

""Ihan niinku lumi sattais joka vuosi aina aikasemmin", äiti kuiskaa ja hänen toppahousunsa päästävät suhahtavan äänen, kun hän kyykistyy laittamaan omia kengännauhojaan kiinni. Väsyttää. Ei olla pitkään aikaan noustu ylös tällä tavalla keskellä yötä."

Kirjan päähenkilö on pikkupoika Pete ja perheessä on äidin ja isän lisäksi myös pikkusisko Suvi. Lappiin sijoittuvia tapahtumia seurataan Peten näkökulmasta muutaman vuoden ajan, varsinaista juonta kirjassa ei siis ole, vaan Tumman veden päällä kertoo yhden perheen elämästä ja saa lukijan toivomaan, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin.

""Isä, voijjaanko me tulla taas yöksi?" äiti kysyy. "Kottiis oot aina tervetullu. Ei sinun tarvi kysellä tuommosia", pappa sanoo ja laittaa kätensä äidin hartíoiden ympäri."

Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja Peten havainnot hyvin yksityiskohtaisia. Paidan kangas tuntuu karhealta ja nenässä tuoksuu milloin mitäkin. Kuten jo mainitsin, Franzén kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa on myös lämpöä. Tumman veden päällä -kirjaan mahtuu paljon surua ja ahdistusta, mutta oikeastaan odotin jopa hieman rankempaa teosta. Kirjassa on paljon myös hyviä hetkiä. Surullisen tarinasta kuitenkin tekee se, että se muistuttaa siitä kuinka lapset aina rakastavat vanhempiaan ja ovat valmiita olemaan näiden puolella. Myöskin surullista on se, että vaikka mummolassa tiedetään kuinka asiat heidän tyttärensä kotona ovat, ei siihen näytetä aktiivisesti puuttuvan. Joskaan tilanteeseen ei varmaankaan ole helppo puuttua, mikäli aikuinen ihminen tietoisesti haluaa jäädä uppoavaan laivaan.

Tumman veden päällä on oikein kelvollinen esikoisteos, joka pitää otteesaan. Olen täällä paljon voivotellut sitä, miten lukemisesta ei oikein meinaa tulla mitään, mutta Pete vei kyllä mennessään.
Kesken lukemisen itseäni alkoi kuitenkin surettaa aivan pohjattomasti se tosiasia, että vaikka tämä ei ole ensimmäinen (eikä viimeinen) kertomus perheväkivallasta, niin eivät nämä tarinat ja ihmiskohtalot taida oikeasta elämästä loppua koskaan.

Väärä kirja väärään aikaan

Kolmisen viikkoa sitten valittelin väsymystäni ja sitä, että olen lukenut liian vähän.

Rakastan kirjoja ja lukemista ja luettuani Emman ja Unon olen ollut melkoisen kiinnostunut Märta Tikkasesta. Keväällä lainasin kirjastosta Tikkasen teoksen Kaksi, kohtauksia eräästä taitelija-avioliitosta (Två, Scener ur ett konstnärsäktenskap, 2004), jonka sain nyt noin kuukauden kahlaamisen jälkeen luettua vihdoin loppuun.

Pohjustan tätä pikaisesti sen verran, että Emma ja Uno, rakkautta tottakai on Tikkasen vuonna 2010 julkaisema todellisuuspohjainen romaani, jossa hän kertoo isovanhempiensa rakkaustarinan. Tarinan rakastuneesta parista, jossa mies lähtee maailmalle ja nainen jää yksin. Lapsia syntyy tiheään tahtiin, vaikka pari näkee harvoin. Ennen kaikkea Emma ja Uno on tarina siitä, miten vaikeaa voi olla mahduttaa samaan elämään jokin oma intohimo ja parisuhde.

Samaa linjaa noudatti myös Tikkasen oma avioliitto, josta syntyi kirja kuusi vuotta aiemmin.
Kuten nimi, Kaksi, kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta, antaakin jo ymmärtää, kyseessä on kirja Märta ja Henrik Tikkasen avioliitosta.

21 -vuotias Märta ja 32 -vuotias Henrik alkavat hetkessä tuntea jonkinlaista kiinnostusta ja vetoa toisiaan kohtaan. He ovat molemmat lahjakkaita ja älykkäitä aikuisia, tulevat hyvin toimeen keskenään, tuntevat jotain mystistä yhteyttä. Avioliitosta tulee kuitenkin siitä huolimatta raskas ja hankala, silti se kestää 28 vuotta, aina Henrikin kuolemaan saakka.

Jäin jälleen ihmettelemään ihmisten selittämätöntä tarvetta ja tapaa jäädä huonoonkin liittoon. Henrik juo, on hankala ja narsistinen. Vaatii paljon tilaa itselleen ja työlleen, jättää kodin ja lapset Märtalle. Ja Märta jaksaa jaksaa jaksaa. Jaksaa kodin, jaksaa lapset, tekee työn. Jaksaa Henrikin.
Kyllä Henrik rakastaa Märtaa ja jumaloi lapsiaan, siitä ei ole kyse. Kyse on enemmänkin siitä epätasapainosta miten rakkaus ja tarve ja tila kaikelle muulle Henrikissä ilmenee.

Kirja ei anna mitenkään imartelevaa kuvaa Henrikistä, mutta heti kirjan alussa Märta toteaakin, että teos on hänen henkilökohtainen yritys selvitellä ja niputtaa heidän yhteinen elämänsä. Tämän kirjan syntyessä Henrik ei kuitenkaan ollut enää paikalla niputtamassa, sillä teos on julkaista kaksikymmentä vuotta Henrikin kuoleman jälkeen.

En tiedä onko Kaksi kirjoitettu ennen kaikkea Märtalle itselleen vai lukijoille, mutta mielenkiintoista luettavaa tämä kuitenkin oli. Mutta tämän kirjan käsitteleminen vaati ainakin minulta sen verran, että olisi pitänyt olla yhden muuton ja yhden dokkarin verran vähemmän mietittävää mielen päällä. Hyvä muistutus siitä, että oma mieli ei aina jaksa kaikkea, luultavasti olisin paremmilla energioilla saanut tästä kirjasta paremman otteen.

"Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin."

Märta Tikkanen