Emma Donoghue: Huone

Jack on viisivuotias poika, jonka maailma rajoittuu yhteen huoneeseen. Huoneessa asuu Jackin kanssa Äiti, ei muita. Iltaisin kun Jack on käynyt jo nukkumaan (tai kun Jackin pitäisi jo nukkua) niin huoneeseen tulee Vanha Kehno, joka tuo sunnuntaituomisia ja narisuttaa äidin sänkyä.

Huoneessa on vaatekomero, johon Jack menee nukkumaan, Äidin sänky, josta Jack aamuisin herää, kylpyamme, vessanpönttö, keinutuoli, ruokapöytä ja pieni keittiö. Kun vietetään liikuntatuntia pöytä, keinutuoli ja matto nostetaan sängyn päälle. Näin lattialle syntyy pieni rata, jota voi juosta ees taas.

Huoneessa on myös telkkari, mutta telkkarin kuvat eivät ole todellisia. Huone on todellinen, Äiti on todellinen. Vanha Kehno tulee ehkä avaruudesta. Ovi sanoo piip, piip, piip, ennen kuin Vanha Kehno astuu ovesta sisään.

Jack ei tiedä, että hänen äitinsä on vastoin tahtoaan lukittu tähän huoneeseen, eikä Jackilla ole muuta todellisuutta kuin tämä huone. Ei ole koskaan ollutkaan.

Emma Donoghuen Huone (Room, 2010) on kirjoitettu hienosti ja mielenkiintoisesta näkökulmasta. Ihan täysin en ole vielä mielipidettäni muodostanut siitä, mitä mieltä olin tarinan etenemisestä, mutta kuitenkin teos onnistui pitämään otteessaan loppuun asti. Koko kesä on mennyt hissukseen lukiessa ja kirjat ovat vaatineet paljon aikaa, mutta tämän ahmin muutamassa päivässä.

Jack oli lukijalle kiehtova henkilö, sillä kaikki tieto mikä Jackilla oli maailmasta huoneen ulkopuolella tuli hänen äitinsä kautta. Televisio toimi huoneessa lähes Platonin luolavertauksen kaltaisena todellisuuden heijastumana, ja Jackin äiti valikoi siitä "totuuden" ja "valheen" määrän.

Kuvaus jäi ehkä hieman tyngäksi, mutten halua paljastaa mihin suuntaan tarina etenee ja lähtökohta oli mielestäni itsestään niin mielenkiintoinen, että koen tällä tiedolla lukijan pääsevän hyvin tarinassa alkuun.

Mukaansatempaava, ajatuksia herättävä, samaan aikaan raskas ja kuitenkin jotenkin lohdullinen.