Kirja alkaa ajasta ennen vankeutta. Natascha kertoo lapsuudestaan, myös kipeistä asioista. Vaikeasta suhteesta molempiin vanhempiinsa, huonosta itsetunnosta. Natascha koki aikuiset ympärillään kykenemättöminä vastaamaan hänen tarpeisiinsa ja kertoo äärimmäisen esimerkin siitä, kuinka hän lapsena luokkaretkellä käsivarren murtaessaan kärsi kivusta puolitoista vuorokautta ennenkuin uskalsi pyytää opettajalta apua. Kotona oltiin opetettu, etteivät isot tytöt itke. Lapsuutta alkoi myöhemmin varjostaa myös ylipaino, joka nakersi aran tytön itseluottamusta entisestään.
"Viimeisenä vuonna ennen sieppausta lihoin niin, että muutuin pullukasta todella lihavaksi lapseksi. Toiset lapset kiusasivat minua, ja kompensoin yksinäisyyttä syömällä entistä enemmän. Täyttäessäni kymmenen vuotta painoin 45 kiloa. Äiti vielä lisäsi turhautumistani: "Minä pidän sinusta joka tapauksessa, samantekevää minkä näköinen olet. Tai: "Ruma lapsi tarvitsee vain sievän mekon."
Ja sitten se tapahtuu. Wolfgang Priklopil sieppaa Nataschan.
"Holzapfel kertoi myöhemmin poliisille, että sieppaaja oli kerran kysynyt häneltä, kuinka huoneen voi äänieristää niin, ettei edes iskuporan ääni kuulu koko talosta."
Natascha kertoo vankeusajastaan hyvinkin yksityiskohtaisia muistoja ja pyrkii tarjoamaan lukijalle Priklopilin "kahdet kasvot". Yhtenä hetkenä sieppaaja on valmis täyttämään kaikki hänen toiveensa, toisena taas muuttuen mielipuoliseksi väkivallan käyttäjäksi. Vapautumisen jälkeen Natascha onkin kokenut hankalaksi sen, kuinka vaikea muiden ihmisten on antaa hänelle anteeksi se, ettei hän ole julkisuudessa tuominnut sieppaajaansa odotusten mukaan.
"Kukaan ei halunnut kuulla minun sanovan, ettei ole olemassa absoluuttista pahuutta, ei selkeää mustaa ja valkoista."
Kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä Kampusch vaikenee.
Kirjan lukeminen synnytti valtavia sisäisiä ristiriitoja. Tottakai tällaiset ääritapaukset kiinnostavat ihmisiä ja siksi näitä kirjoja luetaan (ja kirjoitetaan). Vaikka vapautumisensa jälkeen Kampusch antoi harkitusti haastatteluja on media kuitenkin pystynyt paisuttelemaan juttua kuin pullataikinaa ja käyttämään Kampuschista esimerkiksi termiä "seksiorja", vaikkei hän ole seksuaalisesta hyväksikäytöstä julkisesti puhunutkaan. Kirjalla halutaan selvästi selventää faktoja ja sen synnyttäminen on varmasti ollut Nataschalle itselleen tärkeä etappi kokemuksen käsittelemisen kannalta.
Kun siis tarina tarjoillaan uhrin itsensä välityksellä onko sen lukeminen hyväksyttävää vai mässäilläänkö tässä siltikin toisen kärsimyksellä? Jos Kampuschin tapaus kuitenkin kiinnostaa suosittelen hakemaan tapahtuneesta tietoa tästä, en wikipediasta.
Mässäilyä tai ei, Kampuschin selviytymistarina on joka tapauksessa uskomaton. On uskomatonta lukea kuinka järkevästi hän on pystynyt rakentamaan suhdettaan sieppaajaan ja ylipäätään selvitymään kaikesta tuosta muuttumatta ihmisraunioksi. Jo 10-vuotiaana Natascha kommunikoi sieppaajansa kanssa häkellyttävän hyvin.
Toivottavasti tämän maailman kellareissa ei piile montaa vastaavaa tapausta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti