sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kiipeilyn jälkeen lämmin pastasalaatti

Kahden superlaiskan viikonlopun jälkeen oli vuorossa aktiivisunnuntai. O-P on jo pari vuotta kiipeillyt pitkin seiniä, eli hän harrastaa boulderointia. Boulderointi on seinäkiipeilyä ilman köysiä ja sisähallien lisäksi hommaa voi (vai pitää?) harrastaa ulkosalla luonnon tarjoamilla haasteilla. En ole koskaan ollut millään mittapuulla urheilullinen tyttö ja ainoa liikuntamuoto, josta jollain tapaa pidän on uinti. Sopii tällaiselle manaatille oikein hyvin. O-P:n (ja Pikkusiskon) innostuttua kiipeilystä on boulderointi kyllä pidemmän aikaa jo hieman kiinnostanut, mutta koska tuo lysti maksaa sen verran (Pasilan Cave -hallissa 10e + 3e kenkävuokra) en ole uskaltanut mennä hommaa kokeilemaan. Ajatus siitä, että maksaa kympin kiipeilystä ja vielä kolme euroa kenkävuokraa ei näiden miun olemattomien lihasten kanssa kuulostanu järin houkuttelevalta diililtä. Sielujeni silmin näin selvästi, miten en pääse ylöspäin ollenkaan. Mutta menin, kokeilin ja pääsin! Lupasivat Caven sivuilla, että ensikertalaisetkin pääsevät varmasti ylös, päti ainakin minun kohdallani.
Nyt on kolottaa paristakin paikkaa ja tuskin maltan odottaa sitä, että millaiset kivut kiipijää odottavat levätyn yön jälkeen... Mikäli kiipeilyhomma kiinnostaa suosittelen varaamaan teippiä mukaan. Tuolta cavestakin kyllä ilmaiseksi sai jotain halpiskamaa, mutta ainakin omalla kohdalla ennen kuin lihakset pettivät oli kämmenten nahat aikamoisella koetuksella. Onneksi mukana oli heppu, kenen taskussa oli parempaa teippiä mukana.

Kiipeilyn jälkeen maistui ruoka ja päätimme valmistaa lämmintä pastasalaattia, Isoveljeltäni saatu ruokavinkki. Tähän voi tietenkii heittää mitä tahansa oman maun mukaan, meidän salaattiin tuli tänään:

Jäävuorisalaattia
Sipuli
Herkkusieniä
Paprika
Aurinkotomaatteja
Fetaa
Lidlin krutonkihässäkkää
Ruispastaa

Lisäksi: munia, oliiviöljyä, mustapippuria

Hommahan etenee järin yksinkertaisesti: salaattitarpeet pilkotaan kulhoon ja jos on jotain mitä haluaa ensin paistaa paistetaan; meillä herkkusienet ja sipuli menivät pannun kautta. Pasta ja kananmunat keitellään kypsäksi ja lopulta sekoitetaan kaikki yhteen ja heitetään joukkoon iso loraus oliiviöljyä ja maustetaan mustapippurilla. Lopputuloksena on suuren suuri annos hiukan lämmintä ja supertäyttävää salaattia!
Munia ei olla laitettu valmiin salaatin joukkoon vaan tarjolle lisäksi.



Kaikkea hyvää kun laittaa, niin hyväähän siitä tulee!


Keitellään paistellaan... Hetki odoteltiin, että nuo paistinpannulta tulevat jutut jäähtyy ennen kuin heitettiin ne salaatin sekaan. Pastaa huuhtaistiin kylmällä vedellä- mikä kannattaa myös sikäli, että sitten ei tuu sellaista toisiinsa takertunutta liisteripastaa.


Kaikki lopuksi samaan kulhoon, öljyä päälle ja pippuria joukkoon ja eikun syömään! Hyvää! :)

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Peter Franzén: Tumman veden päällä

Peter Franzénin esikoisromaani Tumman veden päällä (2010) on fiktiivinen teos, mutta perustuu tekijän omakohtaisiin kokemuksiin. Ylen aamun kirja -haastattelussa Frazén kertoo, että hän halusi kuvata vaikean perheasetelman, sellaisen jonka hän on itse kokenut. Isä on alkoholisoitunut ja humalassa väkivaltainen, äiti yrittää pitää perheen kulisseja pystyssä ja toivoo, etteivät lapset ymmärrä mitä kotona tapahtuu. Öisin karataan tarvittaessa mummolaan jos kotona ei voi olla. Vaikeasta aiheesta huolimatta Franzén yritti kuitenkin luoda luettavan kirjan, jossa on myös lämpöä.

""Ihan niinku lumi sattais joka vuosi aina aikasemmin", äiti kuiskaa ja hänen toppahousunsa päästävät suhahtavan äänen, kun hän kyykistyy laittamaan omia kengännauhojaan kiinni. Väsyttää. Ei olla pitkään aikaan noustu ylös tällä tavalla keskellä yötä."

Kirjan päähenkilö on pikkupoika Pete ja perheessä on äidin ja isän lisäksi myös pikkusisko Suvi. Lappiin sijoittuvia tapahtumia seurataan Peten näkökulmasta muutaman vuoden ajan, varsinaista juonta kirjassa ei siis ole, vaan Tumman veden päällä kertoo yhden perheen elämästä ja saa lukijan toivomaan, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin.

""Isä, voijjaanko me tulla taas yöksi?" äiti kysyy. "Kottiis oot aina tervetullu. Ei sinun tarvi kysellä tuommosia", pappa sanoo ja laittaa kätensä äidin hartíoiden ympäri."



Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja Peten havainnot hyvin yksityiskohtaisia. Paidan kangas tuntuu karhealta ja nenässä tuoksuu milloin mitäkin. Kuten jo mainitsin, Franzén kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa on myös lämpöä. Tumman veden päällä -kirjaan mahtuu paljon surua ja ahdistusta, mutta oikeastaan odotin jopa hieman rankempaa teosta. Kirjassa on paljon myös hyviä hetkiä. Surullisen tarinasta kuitenkin tekee se, että se muistuttaa siitä kuinka lapset aina rakastavat vanhempiaan ja ovat valmiita olemaan näiden puolella. Myöskin surullista on se, että vaikka mummolassa tiedetään kuinka asiat heidän tyttärensä kotona ovat, ei siihen näytetä aktiivisesti puuttuvan. Joskaan tilanteeseen ei varmaankaan ole helppo puuttua, mikäli aikuinen ihminen tietoisesti haluaa jäädä uppoavaan laivaan.

Tumman veden päällä on oikein kelvollinen esikoisteos, joka pitää otteesaan. Olen täällä paljon voivotellut sitä, miten lukemisesta ei oikein meinaa tulla mitään, mutta Pete vei kyllä mennessään.
Kesken lukemisen itseäni alkoi kuitenkin surettaa aivan pohjattomasti se tosiasia, että vaikka tämä ei ole ensimmäinen (eikä viimeinen) kertomus perheväkivallasta, niin eivät nämä tarinat ja ihmiskohtalot taida oikeasta elämästä loppua koskaan.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Kasvissosekeitto

Yhden ison kouluhomman tipahdettua tältä lauantailta pois on tullutkin sitten laiskoteltua oikein olan takaa. Ensin O-P:n kanssa nukuttiin hyvin pitkälle aamupäivään ja ohjelmassa ei ole ollut mitään ruuanlaittoa ja dvd-bokseja kummempaa. Pian saunakin on lämmin ja saunomisen jälkeen ilta jatkuu vielä leffalla, täydellinen vapaapäivä siis!

Keittiön puolella syntyi tänään kasvissosekeittoa. Ruokaa tuli taas kattilallinen ja sitä syödään vielä ainakin huominen, ehkä maanantaiksikin jää hiukan. Kasvissosekeiton osaa kyllä tehdä jokainen, eli sikäli tällaisen ohjeen jakaminen on hieman turhaan, mutta pistetään nyt kuitenkin jakoon miten tällainen keitto meillä syntyy.

Tänään meidän keittoon tuli sipulia, valkosipulia (yksikyntisiä!), perunaa, porkkanaa, kukkakaalia ja purjoa. Oikeastaan aikalailla perussetti, noilla meillä mennään useimmiten. Kasvisten lisäksi purkki kermaa ja hieman (eli yleensä vähintään puoli pakettia, heh...) tuorejuustoa.

Kaikki kivasti pienemmäksi pilkotaan...

Sipuleille alkukuullotus kattilassa...


Kun sipulit on kuullotettu heitetään joukkoon vettä ja muut keittoainekset. Ollaan keitelty kasvikset runsaassa vedessä ja kaadettu keittämisen jälkeen sitten osa (ehkä n. 1/3) pois, että keitosta tulee tarpeeksi paksua. Kasviksia keitellään siis niin pitkään, että ovat kypsiä.

Kasvisten lisäksi tämmösiä. Yleensä ollaan heitetty joukkoon koskenlaskija sulatejuustoa, mutta nyt tuo apetinan india tuorejuusto houkutteli kokeilemaan. Tuorejuuston ainekset: Pasteröitu kirnumaito, kerma ja rasvaton maito, suola, hapate, sokeroitu papaija (papaija, sokeri), nigellan siemenet, punainen curry, chilijauhe, kurkuma.


Tältä se näytti...

Ja tänne se meni! Sen jälkeen siis kun osa keitinvedestä on kaadettu pois lisätään joukkoon kerma ja haluttu määrä tuorejuustoa ja surautellaan homma soseeksi sauvasekoittimella. Mausteeksi ollaan pyöritelty pippuria myllystä ja joskus mukaan tulee ostettua tuoreita yrttejä.

Syömään! Keiton lisäksi tietenkin ruisleipää :)

tiistai 18. syyskuuta 2012

Alison Bechdel: Lepakkoelämää

Alison Bechdel on amerikkalainen sarjakuvataiteilija, jonka tunnetuin sarjakuva lienee Dykes to Watch Out For. Dykes to Watch Out Foria alettiin julkaisemaan yksittäisinä strippeinä vuonna 1983. Kuten arvata saattaa kyseinen sarjakuva on yksi ensimmäisistä lesbokulttuuria sekä homoseksuaalisuutta käsittelevistä populaarikulttuurin tuotoksista.
Suomessa käännösnimen Lepakkoelämää saanut kokoelma-albumi julkaistiin Otavan toimesta vuonna 2000. Kokoelman sarjakuvat on alunperin julkaistu kahdessa eri sarjakuva-albumissa 1990-luvun alussa.

Itseäni muuten ilahdutti se, että kirjan takakannesta löytyy Bechdelin "viesti" suomalaiselle lukijalle. Kirjaston viivakooditarra on tosin ikävästi lämästy viestin loppuosan päälle, mutta viestissään Bechdel pohtii kirjan kääntämiseen liittyneitä hankaluuksia- osa jutuista on käännöshetkellä ollut kymmenen vuotta vanhoja ja kirja sisältää paljon yksittäisiä poliittisia yksityiskohtia ja viittauksia. Bechdel toteaakin, että hänen itsensäkin on vaikea tavoittaa joitakin tapahtumia viittausten takaa. Ei siis hätää, vaikkei suomalaiselle lukijalle ihan jokainen poliittinen kiemura aukeaisi.



Lepakkoelämää seuraa siis amerikkalaista lesboporukkaa (voiko näin sanoa??) 1990 -luvun alusta. Kirjassa on 13 henkilöä ja sarjakuvat keskittyvät tämän pienen homoyhteisön ympärille. Kirjassa käsitellään ajan poliittisia tuulahduksia ja hesarin artikkelissa Bechdel mainitseekin, että hän kokee tekevänsä poliittista sarjakuvaa, sillä jo homojen esiin tuominen on poliittinen teko. Politiikan lisäksi Lepakkoelämää nostaa kuitenkin esiin aivan tavallisia arjen ja ihmiselämän tapahtumia, haasteita ja hetkiä: on ihastumisia, parisuhteen syventymistä, eroamisia, paineita työpaikalla, ystäviä ympärillä. Näkökulmana tähän kaikkeen on lesboyhteisö.
Sarjakuvat ovat parikymmentä vuotta vanhoja, mutta siltikin yhä ajankohtaisia. Kirjassa käsitellään esimerkiksi sateenkaariperheen muodostumista ja pohditaan sitä, miten tällaisen perheen muodostumiseen saadaan tukea yhteiskunnalta tai omilta vanhemmilta. Onneksi on olemassa vertaistuki.


Eron jälkeen Mo soittaa äidilleen ja kertoo eronneensa tyttöystävästään. Äiti toteaa, että "Hankit sitten uuden huonetoverin?"


"Asuintoverisi avioton lapsi EI ole lapsenlapseni!"


Lepakkoelämää onnistuu monipuolisessa henkilögalleriassaan. Päähenkilöksi nouseva Mo on politiikasta kiinnostunut maailmanparantaja ja vaikka sarjakuvan ote on hyvin voimakkaasti poliittinen se ei ole kuitenkaan raskas. Mukana on hahmoja, jotka suhtautuvat asioihin hieman keveämmin ja esimerkiksi edellä mainittua lesboraskautta ei käsitellä vain poliittisella otteella, vaan henkilöhahmojen itsensä kautta. Voisin kuvitella, että samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia on syntyvissä sateenkaariperheissä ilman, että sen kummemmin ajatellaan lapsentekoa poliittisena tekona.




Suomeksi on julkaistu myös jatko-osat tälle, eli Lepakkoelämää II ja Lepakkoelämää III. Täytynee lukaista nekin.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

All you need is kigu

Kiguja olen kovasti hehkutellut facebookissa ja jälleen viikonloppuillat on mennyt koalatyttönä heiluessa. Hämeenlinnaan muuttanut Pikkusisko tuli viikonlopuksi Lahteen bunkkeriin kylään- ja kigu tuli tietenkin mukana. Koalan, kengurun ja kultapandan kopla oli jälleen kasassa!


Perjantaina maistelimme Happy Joe omenasiideriä. Pullo oli niin soma, että ostin itsellenikin Happy Joen, vaikken yleensä siidereitä juo. Tämä maistui iltapalasalaatin kanssa oikein hyvin.


Salaattiin tuli marinoituja cheddareita, näitä kokeilimme pastan kanssa O-P:n kanssa viime keväänä, sekä lidlin hyvää krutonkipähkinähässäkkää, lisäksi tomaatteja, kurkkua, paprikaa ja viinirypäleitä. Juustoinen, mausteinen ja täyttävä. Todella hyvää!


Kengurun mukana kulkee tietenkin pikkuinen kenguru, hän sai viikonloppuna nimen Pikkugu.

Lauantai-iltana kigukopla kokoontui Leijonakuninkaan ääreen. O-P ei ollut nähnyt kyseistä pätkää koskaan aikaisemmin ja me katsoimme Pikkusiskon kanssa sen nyt ensimmäistä kertaa englanniksi. Täytyy sanoa, että suomenkieliset hyeenat ovat rutkasti hauskempia!


Olen joskus maininnutkin, että minä ja O-P rakastamme astioita. Niitä onkin kertynyt sitten kahdelle opiskelijalle paljon enemmän, kuin järkevä määrä. Kun isoäitini kuoli 1,5 vuotta sitten otin hänen luotaan ihanat Arabian kahvikuppisetit (kuppi, aluslautanen ja pullalautanen) talteen. Nyt kun olen niitä 1,5 vuotta säilönyt, eikä kupeista ole kertaakaan kahvia juotu kyselisin hyviä vinkkejä näiden astioiden käyttöä varten. Kahvikupit ovat nimittäin aivan naurettavan pienet, joten kahvikuppikäyttöön ne eivät tule koskaan päätymään. Näin somia astioita ei kuitenkaan raaskisi laittaa poiskaan. Pullalautasilta voi onneksi syödä pullaa joka tapauksessa...


Kuvassa pullalautanen ja kahvikuppi, settiin kuuluu siis vielä kupin aluslautanen. Eihän näin kauniista astioista luopua raaski, mutta mihin käyttöön kupit otetaan kun tilavuus ei riitä helpottamaan kahvihampaan kolotusta? Astiat ovat Arabian Tanja -sarjaa.

torstai 13. syyskuuta 2012

Uuden äärellä

Olenkin syksyä jo hehkutellut (vaikka koulun kanssa tuntuu olevan työtä taas enemmän kuin tarpeeksi syksy on vaan jotenkin ihanaa) ja sitä, miten syksyisin päästä tuntuu puskevan aina hetken inspiraatiopuuska. Olen jo parina syksynä visioinut itseni virkkaamassa tai neulomassa, mielikuvaan kuuluu tietenkin ikkunaan ropiseva sade, sekä vieressä höyryävä teekuppi. Inhosin peruskoulussa rättikässää, enkä siellä varmaan juurikaan tullut oppineeksi tai opetelleeksi virkkaamisen tai neulomisen saloja, joten on nuo hommat jääny sitten suosiolla äidille, joka onneksi jaksaa vääntää juuri niin monet villasukat kuin haluaa ja tarvitsee.

Nyt päätin kuitenkin viedä mielikuvani astetta pidemmälle ja oikeasti hankkia pari virkkuukoukkua ja hieman lankoja. Helpottaa huomattavasti opettelemista, kun on välineet millä tehdä. Kirjastosta kävin kipaisemassa muutaman ohjekirjan ja netistä löytyy tietenkin lisää apuja. Langat ja koukut maksoivat suunnilleen 17 euroa ja onneksi se kirpaisee opiskelijan vaatimatonta budjettia (kyllä mie oon just näin köyhä) sen verran, että oikeasti haluaa opetella. 17 eurollahan saa jo monet sapuskat koulussa!


Tämmösellä paketilla liikenteeseen...

Tarkoituksena on nyt alkuun opetella ihan perustekniikoita, aloitussilmukkakin oli unohtunut aivan täysin. Hohhoi... Harjoittelin alkuun tuolla valkoisella villalangalla ja 3mm ja 4mm koukulla, vähän vuorotellen. Sain aikaiseksi pari pikkusykkyrää, joista en kuitenkaan tiennyt miten jatkaa, joten nuo pikkusykkyrät päätyivät roskikseen. Sykkyrät toki purin pariinkin kertaan (eikös sillon oo virkannu suht oikein jos se purkautuu vaivatta??), mutta parin uusiokäytön jälkeen lanka alkoi aukeamaan aina lopulta sen verran, että piti aloittaa siltä kuuluisalta puhtaalta pöydältä.

Treeniä kirjojen avustuksella..


Tämmösiä sykkyröitä sain aikaiseksi...


...aika kaukana ollaan vielä Pyry lumiukosta...

Lopulta ensimmäisen illan harjoittelut alkoivat ottaa päähän sen verran, että siirryin suosiolla täyttämään Ghanan viisumihakemuksia (vähintään yhtä ärsyttävää puuhaa... Miksi ne haluaa tietää paljon otan rahaa mukaan??)



Vaan ei pidä lannistua! Päätin tänään hakea valkoisen villalangan lisäksi harjoittelulangaksi jotain tummempaa puuvillalankaa. Hieman paksumpaa myös, tulee isompia silmukoita. Ensimmäisen päivän harjoittelun oleellisin kompastuskivi oli ehkäpä se, etten meinannut nähdä silmukoita. Toivottavasti silmä harjaantuu niihin vähitellen, koska nuo minilangat on aika ohkaisia ja pitänee virkkailla vähän pienemmällä koukulla. Haluun oppia!
Ilmoitin O-P:lle, että kun olen tarpeeksi taitava teen hälle pipon. Vastaukseksi sain "en mie tarvii pipoa." Eiks miun taitoihin nyt luoteta! Kummasti tuo kuitenkin tuntui tietävän lankaostoksilla mikä lanka ois hänestä kivaa...

Mutta tänään harjoittelu jatkui siis paksummalla ja tummemmalla puuvillalangalla ja nyt luulen päässeeni tästä jyvälle!

Alkuun taas sykkyröitä... Parikin.

Sitten aloin päästä jyvälle ja yhden isomman virhekappaleen jälkeen aloin ymmärtää kuinka niitä ohjeita luetaan...


Nykertää, nykertää...


Luultavasti onnistunut alku. Aivan varma en ole vieläkään siitä teenkö kaiken oikein.


Varsinaisia tavoitteita ei vielä ole (paitsi lopulta O-P:lle se pipo), mutta harjoiteltuani ilman päämäärää erilaisia silmukoita piti ottaa joku malli alle, jota lähteä työstämään. Katsotaan nyt tuleeko tuosta kehästä lopulta hiiri vai vaan isompi epäonnistunut sykkyrä.


Sinä joka virkkaat! Hyvät vinkit ja ohjeet ovat nyt tarpeen. Mihin luultavasti kompastun? Mitä kannattaa virkata alkuun? Mikä silmukka on helppo, mikä vaikea?
Virkkailut ovat siis tänään jatkuneet O-P:n uudessa kodissa, bunkkerissa. Suurimmaksi osaksi maan alla sijaisevasta betonihuoneesta on saatu varsin viihtyisä! Taulut vain puuttuvat vielä seiniltä...

Vähän mattoja...


Pieni pala O-P:n bunkkerista. Verhot on oikeasti kauniin oranssit. Laiska bloggaaja ei jaksa photoshopata. Ehkä ensi kerralla... Työpöytä on iso ja siinä on paljon tilaa, pöytä jatkuu vielä oikealle ja siinä on O-P:n pöytäkone. Voidaan viikonloppuisin nörtätä vieretysten! (tietenkin kigut päällä)
Bunkkerin lisäksi käytössä on yksiö (hienosti nimetyt huoneet, eikö?), josta löytyy keittiönurkkaus ja oma wc. Keittiönurkkauksen pienuudesta johtuen halusin bunkkeriin "teepöydän" ja tällä hetkellä sen virkaa toimittaa tuo lipasto.

Teeeeetä... <3

Mutta niitä ohjeita ja vinkkejä! Haluaisin ainakin oppia tekemään niitä pipoja, ehkä jotain suht simppleitä huivijuttuja, pannunaluset lienee helppoja niitäkin voisin tehdä ja tietenkii söpöjä amigurumeja!

tiistai 11. syyskuuta 2012

Syyskuun kirjat

Viime keväänä valittelin sitä kun en pystynyt keskittymään Märta Tikkaseen kuin hetkeksi kerrallaan. Sama lukemislukkoilu vaivasi kesän yli ja toivon nyt vihdoin pääseväni siitä eroon. Rakastan lukemista, joten en nyt ymmärrä mikseivät kirjat ole pitkään aikaan kunnolla maistuneet. En edes muista mitä olen viime kuukausina lukenut, tai yrittänyt lukea.

Vaikeita hetkiä varten pitääkin olla taskussa pari "varmaa" kirjailijaa, jonka tekstistä tietää selviytyvänsä hetkessä kuin hetkessä. Tällaisia minulle ovat Torey Hayden (vaikka hänen teoksensa on järkyttävän huonosti kirjoitettu, mutta tarinat onnistuvat viemään mennessään ja se on varman kirjailijan tärkein tehtävä) ja Erlend Loe. Olen näköjään keväällä 2011 kirjoittanut postauksen, jossa on esitelty molemmilta kirjailijoilta yksi teos (onko silloinkin lukeminen ollut työlästä?), erityisesti suosittelen tekstissä mainittua Loen Supernaiivia.

Nytkin piti siis päästä lukukuopasta ylöspäin ja lukemiseksi valikoitui juurikin tuo Erlend Loe. Loen Supernaiivi on tosiaan mielestäni loistava teos, yksi suosikkejani. Tämän lisäksi olen lukenut Loelta Muleumin, siitäkin on kirjoitus edellisessä blogissa.
Loe ei ole tarinankertoja vaan keskittyy kielelliseen taituruuteen, havainnointiin ja asioiden pyörittelyyn. Supernaiivissa tämä toimi loistavasti, Muleum ei ollut ehkä ihan yhtä hyvä. Melko suureksi pettymykseksi kuitenkin osoittautui Loen teos Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part, 2009)



Nigellassa (sopinee, että lyhennän tässä yhteydessä kirjan nimen vain Nigellaksi?) norjalainen perhe lähtee viettämään kesälomaa Saksaan. Perheen äiti, Nina, rakastaa Saksaa, kun taas perheen isä, Telemann (etunimi on Bror, mutta kirjassa häntä kutsutaan sukunimellä) kokee, että hänet on "raahattu natsismin kehtoon". Avioliitto on kovilla kun erimielisyyksiä syntyy kaikesta, aitoa keskusteluyhteyttä ei ole ja seksielämäkään ei kukoista. Niin ja seksin puuttuessa Telemann fantasioi keittokirjailija Nigellasta.

Telemann on omistanut elämänsä teatterille ja joka päivä hän menee puoleksi tunniksi vessaan, pistää vaimonsa sähköhammasharjan surisemaan, istuu yksin ja ajattelee teatteria. Sähköhammasharjasta loppuu akku puolessa tunnissa, se pitää Telemannin ajankäsityksen yllä. Ei unohdu vessaan koko päiväksi.

"Se on hänen omaa Telemann-aikaansa. Tai teatteriaikaa. Ne menevät toisinaan päällekkäin. Ulkopuolisen voi olla vaikea erottaa, milloin Telemann-aika loppuu ja teatteriaika alkaa. Telemann ei tiedä sitä itsekään."

Vaikka kirjan tarkoituksena onkin kärjistää arjen ja avioliiton haasteita, asettaa lukija tilanteen ulkopuolelle näkemään mahdollisesti oma typeryytensä (en tiedä ajatteleeko Loe näin, siltä se kuitenkin välillä minusta lukijana tuntuu; "kattokaa nyt kun noi vääntää taas tikusta ongelman!") juonen puuttuessa kirjalta kuitenkin vaatii enemmän. Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa kulkee kyllä eteenpäin, muttei varsinaisesti herätä innostusta lukijassa.

Kuitenkin Loe suoriutui tehtävästään "varmana" kirjailijana. Tämän luki muutamassa illassa loppuun ja silloin jos miulla on pitkä kausi, ettei lukeminen oikein suju ja jokaisen kirjan kanssa tahkoo pitkään, niin miun on saatava väliin näitä nopeita suupaloja. Nopeiden tempausten jälkeen uskoo taas siihen, että saa lukemisesta ihan oikeasti kiinni.

Varmojen kirjailijoiden lisäksi hyviä apureita ovat myös sarjakuvaromaanit.

Kirjastosta on muutenkin jälleen kertynyt liikaa luettavaa, vaikka omakin kirjahylly notkuu teoksia, joita en ole vielä lukenut. Tänään kuitenkin Pasilan "vaihtokirjakärrystä" (siis kärry, johon saa jättää omia kirjoja ja josta saa ottaa luettavaa mukaan, ihan ilmaiseksi) löytyi jotain sellaista, jota en voinut jättää taakseni.

Elämän kirja, tietoteos ihmisestä (Book of life, 1973)

Nahkakannet! Ja kyllä tuo "tietoteos" sanakin kieltämättä hieman nauratti. Onko tietoteos vanha sana? En muista törmänneeni siihen ennen, tai ainakaan ihan hetkeen. 

Kirjassa käsitellään sikiön kehitystä ja lapsen synnyttämistä, seksiä ja seksuaalisuutta, ihmismieltä, kehon toimintaa... Kattava paketti siis kaikkea! Kappaleilla on varsin lennokkaita otsikoita; "Sydän särkyy, se korjataan", "Seurustelun kautta kosintaan", "Missä on ihmismielen piilopaikka?", "Kaivatko hautaa hampaillasi?"
Voi juku! Ja mikäli kirjasta ei itselleni iloa tule olemaan, niin ainahan sen voi kiikuttaa Pasilan kirjastoon takaisin, ehkä joku toinen yhtä utelias antaa sille pysyvämmän kodin.

Kirjan kuvituskin on kieltämättä hieman huvittavaa

Kuva kappaleesta "Ihmismieli - Kuudes aisti"
Kuvasa on tietäjänainen Englannista.

Vatsakipuja



Näin mies rakastaa
"Inhimillisistä tapahtumista suosituin ja monisäkeisin on rakkaus. Miehet kokevat sen eri tavoin kuin naiset. Kuka, millainen ja miksi on rakastunut mies?"



Näin nainen rakastaa
"Nainen on nykyään oman arvonsa tunteva ihminen. Hän ei ole enää pelkkä miehen leikkikalu tai orja. Mutta itsenäistymisestään huolimatta hän rakastuu yhä kuten ennenkin."



Lopuksi osaan sanoa tällä kertaa vain, että:

Syksy on täällä ja se on oikeastaan aika ihanaa!





P.S. Psssst! Hei sinä! Voit myös kommentoida tekstejä ja ilmoittautua lukijaksi!

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Kigu päällä kohti syksyä

Uusi vuosi tarkoittaa monille sitä, että on "uusi vuosi ja uudet kujeet" ja silloin usein luvataan kaikkea ja tehdä parannuksia elämään. Ainakin hetkellisesti. Kuitenkin kun on itse ollut monta monta vuotta koululainen miellän syksyn usein "uudeksi aluksi". Koulu on toki vaihtunut pari kertaa, mutta uuden lukuvuoden alkaminenkin tuo aina uusia haasteita ja tapahtumia elämään. Alku on uusi, vaikka opiskelupaikka ja koulukaverit pysyisivät ennallaan.

Kesän jälkeen viilenevä syksy tuntuu aina niin hyvältä (vaikka nyt kesäkin oli melkoisen viileä, mutta viileässäkään kesässä ei ole syksyn kuulautta), tee maistuu taas paremmalta, punaviini maistuu paremmalta, keitto maistuu paremmalta... Niin ja kun illat pimenee voi polttaa taas kynttilöitä mielin määrin. Kesällä kaikki tuntuu usein hetkeksi pysähtyvän (tai kiihtyvän) kun ihmiset lomailevat ja ovat reissuilla ja festareilla ja tietty yhtenäisyys puuttuu ympäriltä. Itsekin tietenkin huitelee menemään normaalia enemmän.
Syksyllä on taas aika asettua ja tää asettuminen yleensä kanssa inspiroi miuta tosi paljon. Syksy on parasta aikaa istua ja keskittyä; minun tapauksessani se tarkoittaa piirtämistä, maalaamista, lukemista...
Asettumista.

Ehdin viikko sitten pitkästä aikaa Lappeenrantaan Isän luo ja näin syksyn kunniaksi intouduin etsimään talon kätköistä ensimmäisen luokan koulureppuani. Siis sitä ala-asteen ihan ensimmäisen kouluvuoden ja koulupäivän ihan ensimmäistä reppua. Reppua ei kuitenkaan löytynyt, se siis lienee jatkanut jo matkaansa reppujen tiellä, mutta jotain muuta ilahduttavaa löytyi. Asioita, jotka eivät ole varsinaisesti olleet piilossa, mutta joita en ole myöskään hetkeen todella katsonut.

Kaksi päiväkirjaa, joista tosin löytyi enemmän kuvia kuin tekstiä. Kenguru on Äidin (tai siis tontun...) tekemä, olen saanut sen joululahjaksi 6-vuotiaana. Kengurun nimi on Luppakorva, eli Luppis. Pikkudino on päiväkodista saatu nimipäivälahja.


Kaverukset. Kenguru on ollut isällä vanhempieni erosta asti, mutta ensi kerralla sen on vihdoin aika muuttaa Amandan omaan kotiin. Dino pääsee kengurun pussissa mukaan.

Luulen piirtäneeni tämän kuvan ensimmäisellä luokalla. Pocahontas!

Noin 10-vuotiaan Amandan tekeleitä. Mallia on otettu, muistan poron tuntuneen mahdottomalta tehtävältä.


Syksy tarkoittaa tietenkin myös viileneviä iltoja ja huopiin kääriytymistä. Pikkusiskon ja O-P:n kanssa päädyimme tilaamaan astetta ilahduttavammat syysiltojen kotivetimet. Näissä ei muuten palele!

Pikkusisko on kenguru, minä olen koala ja O-P on kultapanda.

Ettäs tiedät!

Tadaa!


Asut ovat siis kiguja ja niitä voi tilata, tai vaan ihmetellä, tässä osoitteessa. Postitus kävi muuten todella nopeasti, eikä Briteistä tilatessa tullut tullimaksuakaan. Sieltä siis omaa kigua valitsemaan! Taidan kyllä tarvita vielä toisen tällaisen... Koala on sijoitettu Lahteen, koska on ihan tylsää jos O-P on viikonloppuisin kultapanda, enkä itse voi olla kigu päällä... Mutta Helsinkiin pitäisi myös saada oma, koska on tylsää olla iltaisin ilman kigua, kun tietää, että Pikkusiskolla ja O-P:lla kigut ovat käytössä! Voi kuinka odotankaan yhdessä kodissa asumista! Siis O-P:n kanssa, toisaalta en ihmettelisi vaikka Pikkusisko päättäisi muuttaa kanssamme samaan asuntoon.